Miten töiden alku on sujunut?

Olen ollut nyt kaksi viikkoa töissä. Miten minulla on alkanut sujumaan uusi arki?

Itse töiden teko on alkanut hyvin, aika hyvin asiat muistuvat mieleen ja kysymällä neuvoa ongelmat ratkeavat. Töissä on ollut ihan kivaa ja uudet työkaverit on kivoja. Aamurutiinit kuljevat hyvin ja olen ehtinyt töihin suurinpiirtein ajallaan, vaikka minä olenkin nyt vienyt isommat hoitoon. Ensimmäisen viikon olin todella väsynyt. Vaikka työni ei ole fyysistä, ajatustyötä teen silti enemmän kuin kotona ollessa. Olisin voinut ensimmäisinä päivinä mennä heti töiden jälkeen nukkumaan.

Pientä jännityksen poikasta sain kuitenkin aikaan ensimmäisen työpäivän koittaessa. Edellisen viikon lopulla tulin kipeäksi, sain poskiontelotulehduksen ja jonkin pöpön kurkkuuni. Ääntä ei tullut kuin pihauksia. Jotenkin sain myös alaselkäni aikamoiseen jumiin. Lähdin siis maanantaina töihin pihisten, yskien ja kankeana kuin seipäänvarsi. Ääni lähti viikon mittaan kulkemaan jotenkuten, mutta selkäni ei tykännyt istumisesta. Keskiviikkoaamuna en päässyt ylös sängystä, toinen jalka ei kantanut lainkaan ja alaselkä antoi kipuaallot nilkaan asti. Noidannuoli. Pinnistelin kuitenkin itseni töihin, käytin paljon lämpötyynyä ja lääkettä. Alkoi se selkäkin siitä rentoutua ajan kanssa. Poskiontelotulehdus ei kuitenkaan laantunut, vaan sain käydä hakemassa toisen lääkekuurin.

Isommat lapset eivät olleet moksiskaan miehen ja minun vahdinvaihdosta. Muutaman kerran he ihmettelivät huolissaan miksi Pallero ei lähde aamulla mukaamme, hän kun on aina ollut mukana kun olen heitä tarhaan vienyt. Jotain soraääniä kuitenkin kuului jokunen päivä, kun he olisivat halunneet isin heitä hakemaan. Mutta Pallero reagoi todella vahvasti. Kolmannen päivän jälkeen hän ei suostunut enää tulemaan syliini. Ollenkaan. En kelvannut. Yritin moneen kertaan ottaa syliin, mutta sain aikaan vain ison huudon. Minulle tämä on raskas asia. Tottakai Pallero kokee jotenkin, että olen hylännyt hänet. Me kun olemme olleet niin tiiviisti yhdessä melkein kaksi vuotta. Mutta silti minua itkettää. Kuin olisin ulkopuolinen omassa perheessäni. Toivottavasti asia muuttuu ajan kanssa.

Toinen asia, mistä pahoitin todella mieleni, oli tekemäni joulukalenteri. Lapsia ei kiinnostanut satu lainkaan. Kahtena päivänä yritin lukea heille, mutta he eivät halunneet kuunnella. Omasta mielestäni satu on kiva ja kiinnostava. S-serkku kuuntelee sitä innoissaan kotonaan. Mutta eivät meidän lapset. En heitä voi pakottaakaan kuuntelemaan. Näin kuitenkin aika paljon vaivaa kalenteriin, joten mökötin yksikseni yhden illan.

Itse joudun olemaan joulun ja uudenvuoden välipäivät töissä, lapset taas ovat isin kanssa kotona. Yritän kuitenkin keksiä jotain kivaa tekemistä heidän kanssaan. Tällaista arkea tämä nyt sitten on.

Uuden edessä

DSC_0264

DSC_0272

Asia, joka on minulle henkisesti vaikea, on tullut eteen. Kotiäitiyteni loppuu ja aloitan työt jo marraskuun aikana. Olen koko syksyn käynyt läpi prosessia, joka johtaa viiden vuoden kotiäitiydestä takaisin työelämään. Paljon on noussut kysymyksiä mieleeni, osaan olen saanut vastauksen, osa kaihertaa mieltäni vieläkin. Monet, jotka tuntevat minua, tietävät että olen tunneihminen. Ja tunnetta tässä asiassa on ollut paljon. Olen miettinyt tärkeitä ja konkreettisia asioita, kuten kuka vie lapset ja kuka hakee, miten saamme aikataulut toimimaan. Miten aamut sujuvat? Miten aika nyt riittää kaikkeen, kun tuntuu että ei se ole ennenkään riittänyt?

Mutta olen myös miettinyt todella tyhmiä ajatuksia, kuten olenko ollut tarpeeksi hyvä äiti? Olenko osannut olla tarpeeksi läsnä lapsille? Onko heitä halattu ja kuunneltu tarpeeksi? Onko heitä lohdutettu ja silitetty? Onko sylini ollut aina avoin heille? Olenko ollut tasapuolinen kaikille lapsille? Olenko osannut kasvattaa ja opettaa heitä hermostumatta?

Olenko hoitanut kodin hyvin? Ovatko he syöneet liikaa pinaattilättyjä, maksalaatikkoa tai einespizzaa? Ovatko he juoneet liikaa mehua ja onko karkkipäivä ollut liian usein? Ovatko he katselleet liikaa televisiota tai toisaalta taas ovatko he ulkoilleet tarpeeksi? Onko ollut oikein laittaa isommat lapset päiväkotiin, vaikka nuorin on vielä kotona?
DSC_0274

DSC_0275

DSC_0282

Miten Pallero pärjää päiväkodissa, kun hän on niin herkkä ja hidas lämpeämään? Niin äidin perään. Miten äiti pärjää töissä koko päivän ilman lasta joka pyytää sylkkyyn tai kikattaa silmät sikkurassa kun häntä kutitetaan? Tuntuu kuin olisin hylkäämässä lapseni. Nyt joku muu on heidän kanssaan suurimman osan päivästä, saa heidän hymynsä ja naurunsa. Auttaa heidät pystyyn ja silittää uneen. Ovathan Vilperi ja Tyllerö jo olleet hoidossa ja aivan varmasti Pallerokin tulee pärjäämään hyvin. Mutta entäs minä? Minulle tämä on suurin muutos.

Tyllerö ja Vilperi tulevat päivä toisensa jälkeen iloisina päiväkodista. Heillä on ollut kivaa, he ovat leikkineet kavereiden kanssa, askarrelleet tai lorutelleet. Asioita, joita minä en välttämättä pysty antamaan heille. He saavat monipuolista ruokaa, paljon liikuntaa, retkiä ja spesiaalitapahtumia. Heillä on paljon uusia kavereita. Pallero saa kohta kokea saman. Olen staprosenttisen tyytyväinen päiväkotiimme, jossa lapsemme ovat. Heillä on ihanat hoitajat ja kiva ympäristö.

DSC_0284

DSC_0285

Tiedän, että nyt on aika minun palata töihin. Tämä on sovittu jo aikoja sitten ja olen itkuni itkenyt. Mutta silti….en haluaisi. Ehkäpä tilanne rauhoittuu, kun pääsen taas työrytmiin ja kiinni työelämään. Olen ollut viisi vuotta kotona, mutta silti minulta on jäänyt paljon tekemättä. En koskaan kirjoittanut kirjaa, vaikka minun piti. En alkanut käyttää kestovaippoja enkä käymään perhekerhoissa. En kierrellyt ostoskeskuksissa tai käynyt päiväleffoissa. Minusta ei tullut superäitiä, joka tekisi kädenkäänteessä niin pullat, laatikot kuin lasten vaatteetkin. Minusta ei tullut äitiä, jolla olisi vastaukset kaikkiin maailman kysymyksiin. Mutta minusta tuli paras mahdollinen äiti Vilperille, Tyllerölle ja Pallerolle.

Minulla on kriisi

Viime päivinä olen pohtinut paljon omaa elämääni, töihinpaluun ajankohtaa ja omia unelmiani, jotka odottavat toteutumista.

Tällä hetkellä meidän perheessä keskustellaan siitä, koska palaan takaisin työelämään ja millaisiksi lasten päiväkotipäivät muodostuvat. Tällä hetkellä siis isommat lapset ovat hoidossa 6-8 tuntia päivässä neljänä päivänä viikossa. Tällä hetkellä ehdotus siitä, että palaisin ensi vuoden vaihteessa töihin neljänä päivänä viikossa, on johtava. Mutta…

Minulla on työpaikka odottamassa, ihan hyväpalkkainenkin, mutta en millään tapaa koe olevani oikeassa työssä. Valmistuimme mieheni kanssa melkein samaan aikaan. Mieheni sai ensin töitä 200 kilometrin päästä kotoa ja niinpä päätimme muuttaa tänne. Minä sain oman työn sattuman kauppana noin pari kuukautta mieheni jälkeen. Alunperinkin otin työn vastaan sillä ajatuksella, että katselen parempaa paikkaa samalla. Nykyinen työni kun ei vastannut omia käsityksiäni työstä jota haluan tehdä. Ja vaikka työ onkin koulutustani vastaavaa, se ei kuitenkaan ole sitä. Kurssit, jotka olisi pitänyt käydä osatakseni työtäni, jäivät minulta käymättä. Ajatukseni kun oli suunnata hieman eri suuntaan alallani. Tästä johtuen eräs kokeneempi kollega ikäänkuin ”tarkisti” työtäni ja tiettyjä laskelmia.

Viisi vuotta ehdin olla töissä ennenkuin jäin äitiyslomalle. Nyt syksyllä olen ollut viisi vuotta yhtäjaksoisesti pois töistä ja mitä lähemmäs töihinpaluu tulee, sitä enemmän minua ahdistaa. Työpaikkani on pieni firma, työntekijöitä noin 5-6, joista osa toimii eri toimipisteessä. Työkaverit olivat mukavia, mutta paljon vanhempia kuin minä. Koin itseni koko ajan hieman ulkopuoliseksi. Jos nyt palaisin töihin, aloittaisin ikäänkuin alusta, sillä kaikki tarvittavat tiedot ovat kadonneet päästäni viiden vuoden aikana. Tiedän, että töihin on pakko palata jossain vaiheessa, mutta yritän silti etsiä koko ajan jotain muuta vaihtoehtoa.

Olen muutaman kerran viime vuosien ajan harkinnut myös alanvaihtoa. Olen hakenutkin eräälle haluamalleni alalle opiskelemaan, mutta kun lähtöpisteet eivät riitä, niin eivät riitä. En pysty enää vaikuttamaan 15 vuotta sitten tehtyyn ylioppilaskokeeseen mitenkään. Nyt mielessäni on pyörinyt toinen ala, siihen hainkin aikanani ylioppilaskokeen jälkeen, mutta silloin en päässyt sisään. Tuskin pääsisin nytkään, mutta ainakin sekin olisi kokeiltu. Toisaalta taas mietin, että pystynkö opiskelemaan seuraavat 3-4 vuotta, kun lapset ovat niin pieniä ja jo koulumatkoihin menisi kaksi tuntia päivässä. Ja kuten on sanottu, meillä ei vakituisesti ole täällä mummeja ja kummeja lastenvahteina.

Tiedän myös sen, että me elämme täällä vain kerran ja nyt jos koskaan minulla olisi mahdollisuus muuttaa elämääni. Kun vain löytäisin sen oikean uran, oikean suunnan, oikean työpaikan. Kerron sitten, kun olen kriisini saanut selvitettyä!