Väsynyt

”Pimeässä palaa himmeä lamppu. Muu talo nukkuu rauhaisaa unta, mutta me kaksi emme. Tuijotan mattoa ja lasken sen raitoja. Sitä samaa mattoa, jota tuijotan joka yö tunnista toiseen. Pallero itkee eikä rauhoitu millään. Vaihdan asentoa, silittelen poskelle, silittelen päätä, hyssyttelen, kuiskaan korvaan rauhoittavia sanoja. Poskelleni vierähtää muutama kyynel, kun ajattelen Palleroa. Kipua, jota hänellä on, jota en saa pois. Korvatulehdus on taas uusinut. Haen kipulääkettä ja laitan antibioottitippoja korviin. Tunnin itkemisen jälkeen Pallero vihdoin nukahtaa ja lasken hänet omaan sänkyynsä. Hortoilen omaan sänkyyni enkä ehdi itse edes nukahtaa, kun itku alkaa uudelleen. Huokaan syvään, nousen ylös ja aloitan kaiken uudelleen. Lopulta nukahdan sohvalle Pallero rintani päällä, kuten monena muunakin yönä. Herään aamuun väsyneenä enkä meinaa saada itseäni käyntiin lainkaan.”

Tällaisia olivat yöni Palleron ollessa 1/2-1 vuoden ikäinen. Joskus yöt olivat helpompia, joskus taas huudettiin useampikin tunti yhteen menoon. Se oli raskasta, niin lapselle kuin äidille. Tunsin itseni todella mitättömäksi. Tein mitä tahansa, mikään ei auttanut. Mikään asento ei ollut hyvä. Olisin voinut antaa Palleron huutaa yksinään, lopputulos olisi ollut sama. Tietenkään en tehnyt niin, vaan lohdutin häntä toivoen, että siitä olisi jotain hyötyä. Turvaa edes. Päivät menivät hyvin, päiväunetkin ulkona nukkuen. Itse en kuitenkaan saanut päivisin unta, vaikka miten väsynyt olisin ollut.

Jos joku yö menikin paremmin, itse nukuin koiranunta odottaen itkua. Olin hajamielinen, kahvilla elävä zombie. Vähäiset unet tekivät minusta hermostuneen, kiukkuisen ja lyhytpinnaisen. Koti oli hoidettava ja lapset vahdittava. Teimme miehen kanssa sopimuksen, että minä valvoisin yöt. Hän kävi töissä ja minä olin kotona. Viikonloppuisin sain nukkua pidempään, mutta arkisin päivämme alkoivat viimeistään seitsemältä.

Kun Pallero oli vajaa 1-vuotias, hänen korvansa putkitettiin ja vähän myöhemmin kitarisat poistettiin. Lopulta Palleron yöt alkoivat rauhoittua. Toki hitaasti, mutta kuitenkin. Sitä luulisi, että väsymyskin loppuisi kun unet paranevat. Mutta ei. Koin itseni entistäkin väsyneemmäksi eikä elimistö oikein osannut tasata univajetta. Sitä oli paljon. Ennen olin jaksanut valvoa yöt, kun oli pakko. Nyt vasta se väsymys iskikin.

Jossain vaiheessa viime syksynä havahduin siihen, että Pallero tallustelee joka yö meidän väliimme. Usein hän jatkoi uniaan levollisesti, mutta on öitä kun itse nukuin pää yöpöydällä ja tunsin olevani kuin nyrkkeilysäkki. Tiedän, että hänet pitäisi palauttaa omaan sänkyynsä, uudelleen ja uudelleen. Mutta en vain jaksa. Usein myös Tyllerö yrittää väliimme nukkumaan. Hän sentään palaa itse omaan sänkyynsä jatkamaan unia.

Nukun joka yö koiranunta. Herään lasten yskäisyyn, sängyn natinaan ja lasten kääntyilyyn. Olen koko ajan valvetilassa valmiina heräämään jos minua tarvitaan. Olen hetkessä pystyssä lohduttamassa pahaa unta näkevää tai mörköjä pelkäävää lasta. Kokeilin jokunen aika sitten aktiivisuusranneketta, joka mittasi unen laatua. Lopetin käytön siihen, kun totesin nukkuvani levottomasti 30-40 kertaa yössä.

Tällä hetkellä Vilperin kanssa kipuillaan nielurisaleikkauksen jälkimainingeissa. Viimeiset kaksi viikkoa olen herännyt 5-6 kertaa yössä antamaan kipulääkettä, rauhoittamaan kipeää lasta ja silittelemään poskesta. Leikkauksesta lisää myöhemmin. Pallero taas yskii ja on nuhainen. Putket korvissa eivät enää ajaa asiaansa ja tiedossa on korvien uudelleenputkitus as soon as possible.

Pahin väsymys alkaa kuitenkin helpottaa. Toisaalta taas yöuneni ovat lyhyempiä kuin ennen töihin paluutani. Tekisin melkeinpä mitä vain viikonlopusta hotellissa. Ilman lapsia. Mitäkö tekisin? Nukkuisin. Tsemppiä kaikille valvoville äideille. I feel you!

Mainokset

3 kommenttia artikkeliin ”Väsynyt

  1. Tilanteesi kuulostaa todella ikävältä, mutta niin tutulta. Meillä tosin pojat ovat jo (melkein) aikuisia, mutta tuo aika ei häviä muistista ikinä. Niin rankkaa se oli. Mutta aikansa kutakin, kyllä se teilläkin jossain vaiheessa helpottaa, vaikka ei se nyt tunnu siltä, eikä lohduta yhtään. Halaisin sinua ja auttaisin jos voisin. Nyt en voi kuin yrittää valaa sinuun uskoa tulevaisuuteen ❤️

    Tykkää

  2. Paluuviite: Aakkoseni | Kolme pientä porsasta

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s