Meidän viskari

Olen muistakin lapsista kirjoittanut samanlaisen tarinan, nyt on Vilperin vuoro. Palleron tarinan löydät täältä ja Tyllerön tarinan täältä.

DSC_0936

DSC_0942

DSC_0981

kuva 018

Rakas esikoiseni,

synnyit perheeseemme kauan toivottuna ja odotettuna vauvana kirpeään syksyiseen aamuun. Lähdimme isäsi kanssa sairaalaan aamuyön pimeinä tunteina, tietämättä mikä maailma meitä odottaa. Olit sukumme ensimmäinen vauva ja kaikkien rakastama. Muun muassa isäsi odotti jo koska pääsisi opettamaan sinulle kädentaitoja tai ottamaan sinut mukaan rakennuspuuhiin.

Olit helppo vauva, nukuit hyvin ja viihdyit hyvin niin autossa, lattialla kuin kaupassakin. Et sairastelut pienenä ja kasvoitkin käyrien mukaisesti. Emme olisi voineet toivoa ihanampaa lasta ja nautin kovasti olostani kanssasi kotona. 1-vuotissynttäreitäsi juhlittiin suuren suvun kesken ja samalla saatoimme ilmoittaa ihanan uutisen. Sinusta tulisi isoveli. Ja hyvä veli sinusta on tullutkin, olet ollut todella hellä niin Tyllerölle kuin Pallerolle.

Sinun ja minun yhteisiä hetkiä oli istua sohvalla vieretysten, sinä kainalossani ja katselimme Salamaa tai Walle-a. Uudestaan ja uudestaan. Sinä tankkasit läheisyyttä siskosi nukkuessa ja minä taas…no, tankkasin myös läheisyyttäsi.

Vuosien aikana sinusta on tullut iso. Olet kovin herkkä ja tunteesi ovat voimakkaita. Olet rauhallinen, mutta toisaalta taas kilpailuhenkinen. Olet erittäin taitava monessa asiassa ja niitä yritämmekin pitää yllä. Uiminen, palapelit ja kaikenlainen rakentelu kiinnostavat sinua. Haluat faktoja asiasta kuin asiasta.

Olet saapunut sydämeeni ensimmäisenä, äidille olet edelleen se pienen pieni ihmisenalku lokakuisena aamuna. Kun me molemmat ihmettelimme maailman ihanuutta. Sinä annoit lapsillemme kasvot. Minun on vaikeaa luopua sinusta, päästää tekemään itsenäisesti asioita. Olet luottamuksen arvoinen, osaat olla omassa pihassa yksin etkä karkaa. Osaat katsoa pienempiesi perään ja osaisit varmaankin tehdä yksin montaa muutakin asiaa, jos vain antaisin sinun yrittää. Aivan varmasti tulen vollottamaan sinun kohdallasi enemmän kuin muiden kanssa kun aloitat koulusi, menet armeijaan tai naimisiin. Aivan varmasti halailen ja pussaan sinua niin paljon kuin haluan, vaikka se onkin sinusta ällöä.

Niin kuin Palleron kanssa, myös sinun kanssasi on ollut terveydellisiä harmeja. Reisiluun murtuma puolentoista vuoden iässä saa niskakarvani vieläkin pystyyn, itse et moista onneksi muista. Ja nyt koko tämän vuoden olemme pähkäilleet korviesi kanssa. Onneksi tilanne on nyt hallinnassa ja osaamme hoitaa oireitasi oikealla tavalla. Silti, äidin sydän on murehtinut takiasi paljon.

Nyt olet siinä, viisivuotiaana. Olen erittäin ylpeä sinusta poikani! Oikein ihanaa syntymäpäivää, rakas Vilperi!

WP_20150919_17_17_16_Pro

 

Tässä vielä lyhyesti Vilperin synnytyskertomus:

Alkuviikolla mulla tuli olo, että kohta tapahtuu jotain. Fyysinen olo ei muuttunut mitenkään, mutta tuli fiilis, että loppuviikkoon mennessä meitä on kolme. Tuli vain sellainen hassu aavistus, vaikka laskettuun aikaankin oli vielä vajaa kaksi viikkoa eikä mulla mikään kiire ollut saada vauvaa ulos.
Mun horoskoopissa sanottiin torstaina (ihan kun niihin nyt niin uskoisi), että reipas lenkki auttaa pääsemään suuresta taakasta tms. Ihan vitsillä ajattelin, että kokeillaan. Lähdin Elviksen kanssa lenkille. Normaalisti ollaan noin puoli tuntia aamulenkillä, mutta nyt oltiin puolitoista tuntia ja aika reippaasti käveltiin. Sitten illalla oltiin vielä raksalla puoli yhdeksään asti sähköjohtoja vetämässä. Sen jälkeen käytiin vielä saunassa. Minkäänlaisia tuntemuksia ei vieläkään ollut alkavasta synnytyksestä. Nukkumaan mentiin aivan normaalisti.
Yöllä 00.30 heräsin lorahdukseen ja kävin vessassa. Pähkäilin, että olikohan tämä nyt lapsivettä. Menin takaisin nukkumaan ja melkein heti alkoivat supistukset, jotka tulivat heti säännöllisesti ja 6-7 minuutin välein. Olin tunnin sängyssä ja sitten nousin ylös. Vielä kaksi tuntia tein kaikkea mahdollista, täytin ristikoita, laskin supistuksia ja söin. Sitten menin herättelemään miestä noin 03.30. Menin suihkuun ja mies alkoi keräillä tavaroita. Soitettiin sairaalaan ja ne käskivät lähteä pikkuhiljaa tulemaan, sitten kun tuntuu siltä. Suihku ei auttanut yhtään, mutta tulipahan sekin kokeiltua. Sitten alkoi tuntua, että nyt voisi lähteä sairaalaan. Matkaan meni noin viisi minuuttia, mutta kun supistukset tulivat jo niin tiheään, se oli tuskaa koko matka.
Sairaalassa oltiin 04.20 ja kätilö totesi mun olevan jo 7-8 cm auki siinä vaiheessa. Sain akupunktioneulat korviini ja siirryttiin heti synnytyssaliin. Amme oli varattuna, mutta jälkikäteen ajateltuna ei siitä varmaan mitään iloa olisi ollut. Synnytyssalissa aloin ottaa ilokaasua ja se tuntui auttavan. Istuin lattialla jalkojeni päällä ja keinuttelin itseäni samalla kun vedin ilokaasua. Kun alkoi tuntua, että nyt tarvisi jotain muuta kivunlievitystä, kätilö sanoikin, että nyt aletaan ponnistaa. Kello oli silloin 06.00. Kätilö rikkoi loputkin kalvot ja sain hetken aikaa huoahtaa. Ensin olin sängyllä, mutta jo ensimmäisen ponnistuksen jälkeen totesin, että en osaa kohdistaa siitä ponnistusta oikeaan suuntaan. Nousin seisomaan ja siitä tiesin heti oikean suunnan. Ponnistin seisaaltaan ja sillä tavalla Vilperi syntyikin. (Kuten muutkin lapsemme sen jälkeen, se vaan oli mun juttu!)
Ponnistusvaiheessa avustanut kätilö oli huono. Hän oli koko ajan aivan hiljaa eikä antanut mulle väliaikatietoja, ei tsempannut yhtään. Aloin olla jo aika puhki, kunnes kysyin, että kauanko vielä menee. Siihen kätilö sitten toteaa, että jos kerran kunnolla ponnistat, vauva syntyy. Ja sitten tajusin, että en ollut koko aikana ponnistanut tarpeeksi pitkään ja kovaa! Kipua päin on uskallettava ponnistaa. Kyllä sapetti myöhemmin.
Vilperi syntyi 06.49. Eli siis synnytys kesti 6,5 tuntia, joista 2,5 tuntia olin sairaalassa. Ja synnytys tapahtui pelkällä akupunktion ja ilokaasun voimalla. Olen täysin tyytyväinen siihen, en olisi tarvinnutkaan muuta kivunlievitystä, koska ponnistusvaiheessa kipu muuttui. Kaikki sanoivat mulle, että tämä oli kuin uudelleensynnyttäjän synnytys, vain ponnistusvaiheen pituus oli ensisynnyttäjän.
Isän rooli oli katsella vieressä ja se vasta vaikea rooli onkin. En halunnut hierontaa tai muuta apua.
Kyynelsilmin katselimme miehen kanssa vastasyntynyttä poikaamme, meillä on nyt perhe!

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s