Uuden edessä

DSC_0264

DSC_0272

Asia, joka on minulle henkisesti vaikea, on tullut eteen. Kotiäitiyteni loppuu ja aloitan työt jo marraskuun aikana. Olen koko syksyn käynyt läpi prosessia, joka johtaa viiden vuoden kotiäitiydestä takaisin työelämään. Paljon on noussut kysymyksiä mieleeni, osaan olen saanut vastauksen, osa kaihertaa mieltäni vieläkin. Monet, jotka tuntevat minua, tietävät että olen tunneihminen. Ja tunnetta tässä asiassa on ollut paljon. Olen miettinyt tärkeitä ja konkreettisia asioita, kuten kuka vie lapset ja kuka hakee, miten saamme aikataulut toimimaan. Miten aamut sujuvat? Miten aika nyt riittää kaikkeen, kun tuntuu että ei se ole ennenkään riittänyt?

Mutta olen myös miettinyt todella tyhmiä ajatuksia, kuten olenko ollut tarpeeksi hyvä äiti? Olenko osannut olla tarpeeksi läsnä lapsille? Onko heitä halattu ja kuunneltu tarpeeksi? Onko heitä lohdutettu ja silitetty? Onko sylini ollut aina avoin heille? Olenko ollut tasapuolinen kaikille lapsille? Olenko osannut kasvattaa ja opettaa heitä hermostumatta?

Olenko hoitanut kodin hyvin? Ovatko he syöneet liikaa pinaattilättyjä, maksalaatikkoa tai einespizzaa? Ovatko he juoneet liikaa mehua ja onko karkkipäivä ollut liian usein? Ovatko he katselleet liikaa televisiota tai toisaalta taas ovatko he ulkoilleet tarpeeksi? Onko ollut oikein laittaa isommat lapset päiväkotiin, vaikka nuorin on vielä kotona?
DSC_0274

DSC_0275

DSC_0282

Miten Pallero pärjää päiväkodissa, kun hän on niin herkkä ja hidas lämpeämään? Niin äidin perään. Miten äiti pärjää töissä koko päivän ilman lasta joka pyytää sylkkyyn tai kikattaa silmät sikkurassa kun häntä kutitetaan? Tuntuu kuin olisin hylkäämässä lapseni. Nyt joku muu on heidän kanssaan suurimman osan päivästä, saa heidän hymynsä ja naurunsa. Auttaa heidät pystyyn ja silittää uneen. Ovathan Vilperi ja Tyllerö jo olleet hoidossa ja aivan varmasti Pallerokin tulee pärjäämään hyvin. Mutta entäs minä? Minulle tämä on suurin muutos.

Tyllerö ja Vilperi tulevat päivä toisensa jälkeen iloisina päiväkodista. Heillä on ollut kivaa, he ovat leikkineet kavereiden kanssa, askarrelleet tai lorutelleet. Asioita, joita minä en välttämättä pysty antamaan heille. He saavat monipuolista ruokaa, paljon liikuntaa, retkiä ja spesiaalitapahtumia. Heillä on paljon uusia kavereita. Pallero saa kohta kokea saman. Olen staprosenttisen tyytyväinen päiväkotiimme, jossa lapsemme ovat. Heillä on ihanat hoitajat ja kiva ympäristö.

DSC_0284

DSC_0285

Tiedän, että nyt on aika minun palata töihin. Tämä on sovittu jo aikoja sitten ja olen itkuni itkenyt. Mutta silti….en haluaisi. Ehkäpä tilanne rauhoittuu, kun pääsen taas työrytmiin ja kiinni työelämään. Olen ollut viisi vuotta kotona, mutta silti minulta on jäänyt paljon tekemättä. En koskaan kirjoittanut kirjaa, vaikka minun piti. En alkanut käyttää kestovaippoja enkä käymään perhekerhoissa. En kierrellyt ostoskeskuksissa tai käynyt päiväleffoissa. Minusta ei tullut superäitiä, joka tekisi kädenkäänteessä niin pullat, laatikot kuin lasten vaatteetkin. Minusta ei tullut äitiä, jolla olisi vastaukset kaikkiin maailman kysymyksiin. Mutta minusta tuli paras mahdollinen äiti Vilperille, Tyllerölle ja Pallerolle.

Mainokset

Mitäs meille?

Minulla on ollut viimeiset pari viikkoa aika kiireistä. Heti kun sain Vilperin synttärit pois alta, aloin suunnitella ja tehdä joulukortteja. Samalla pitäisi myös miettiä Palleron tulevia synttäreitä. Olen tehnyt isänpäivälahjoja ja kortteja, yksin ja lasten kanssa. Olen tehnyt joululahjoja ja joulukalenteria lapsille. Olen yrittänyt tehdä muutamaa neuletyötä valmiiksi ja miehelle hääpäivälahjaa. Olen kirjoittanut muutamia artikkeleja, jotka julkaistaan eräässä jäsenlehdessä. Samalla suunnittelen tänne blogiin tulevaa joulukalenteria.

Jotenkin lisäksi tuntuu, että kaikkien hammaslääkärikäynnit, vasut, influenssarokotteet ja muut lääkärikäynnit ovat kaikki juuri nyt. Nyt varmaan mietitte miksi kaikki nyt ja kiireellä? No, paljastan sen teille perjantaina.

Tänään oli lapsilla Halloween-juhlat päiväkodissa. Kuten kerroinkin jo, he pukeutuivat merirosvoiksi. Tämän näköisiä rosvoja meiltä lähti! (Kuvat on otettu kännykällä kiireellä, joten laatu ei ole parasta…pahoittelen!)

WP_20151028_07_39_31_Rich

WP_20151028_07_39_49_Rich

WP_20151028_07_45_59_Rich

WP_20151028_07_46_34_Rich

Kotia en pahemmin koristele, ulkona nököttää yksinäinen kurpitsa, jonka sain anopilta ja koversin sen.

Hyvää keskiviikkoa kaikille!

WP_20151028_08_20_49_Rich

Kannattaako lapsi vakuuttaa?

DSC_0268

DSC_0278

Olenkin useaan otteeseen maininnut täällä blogissa meidän lasten korvatulehduskierteistä ja sen, että käytämme yksityisen lääkäriaseman palveluita. Tämän mahdollistaa tietenkin vakuutukset, jotka olemme lapsille ottaneet. Ilman niitä ei meilläkään olisi varaa siellä käydä.

Kun odotimme ensimmäistä lastamme, meille oli itsestäänselvyys, että lapsille otetaan vakuutukset ja jopa ennen heidän syntymäänsä. (Ja jopa ennen rakenneultraa). Koskaan ei voi tietää tapahtuuko jotain synnytyksessä tai alkaako lapsi sairastaa heti synnyttyään. Silloin vakuutuksesta olisi suuri apu varmasti muutenkin stressaavaan tilanteeseen. Lapsivakuutuksen varausmaksu oli jotain 80 euron luokkaa ja se on mielestäni pieni raha siihen nähden, että vakuutus on voimassa heti lapsen synnyttyä.

Ensimmäisinä vuosina vakuutusmaksu on ollut aika korkea, mutta sen olemme maksaneet. Vaikkakin lapset ovat olleet terveitä ensimmäisinä vuosinaan (Palleroa lukuunottamatta) eikä vakuutuksia juuri tullut käytettyä, emme edes harkinneet niiden lopettamista.

DSC_0300

DSC_0310

Meidän paikkakunnalla on ollut tähän asti yksi yksityinen lääkäriasema, kunnes syksyllä aukesi toinen. Olemme kuitenkin niin kaavoihin pinttyneet ja löytäneet ihanat tutut lääkärit, joten käytämme jatkossakin samaa lääkäriasemaa. Koen helpoksi sen, että lääkäriajan voi halutessaan varata vaikka keskellä yötä netin kautta, kun korviaan itkevä lapsi pitää hereillä. Ajan saa yleensä nopeasti, jopa erikoislääkäreille ja hätätapauksissa menemme päivystykseen. Olemmekin lääkärissä rampanneet lasten kanssa aika monen asian kanssa: On ollut silmätulehduksia, kurkunpääntulehduksia, korvatulehduksia, roskia silmissä, allergisia oireita, kuumetta ja ihottumaa. Olemme käyneet näyttämässä pahoja haavoja tai kuvauttamassa Vilperin jalkaa. Ja aina olemme avun saaneet. Sen verran olen ajan kanssa oppinut, että jos asia koskee selvästi lastensairautta, menemme suoraan lastenlääkärille. Jos taas korvia, menemme suoraan korvalääkärille. Tutut lääkärit tuntevat meidät ja lastemme taustat. Oikeasti, oli aika jolloin kävin kahden lapsen kanssa siellä viikottain.

Toisaalta taas, olemme käyttäneet myös julkisia palveluita. On ollut tapauksia, jolloin apua on tarvittu illalla tai yöllä. Silloin olemme suunnanneet sairaalamme päivystykseen. Ja valitettavasti, siellä olen saanut odottaa ja odottaa. (Niinkuin varmaan aika monessa muussakin päivystyksessä). Olemme myös lähteneet pois jonosta, joka ei liiku mihinkään suuntaan. Niinpä, aina jos vain on mahdollista mennä yksityiselle, me menemme.

Julkisia erikoishoitoja olemme myös käyttäneet. Niihin taas olen ollut 100% tyytyväinen. Olemme käyttäneet (joutuneet käyttämään) Lastenklinikan, Jorvin lastenosaston, Jorvin lastenpäivystyksen, Meilahden silmä- ja korvasairaalan, Meilahden iho- ja allergiasairaalan ja oman sairaalamme silmätautien poliklinikan palveluita. (Ja tietenkin kaikki synnytykset ovat sujuneet hyvin!) Ajat olemme saaneet nopeasti ja meitä on hoidettu erittäin hyvin.

WP_20150919_17_19_12_Pro

WP_20150919_17_19_19_Pro

Pidän kirjaa lastemme lääkäri- ja lääkekuluista. Tänä vuonna (ja vuosikaan ei ole vielä edes lopussa) Vilperin kuluihin on mennyt 2800 euroa ja Palleron kuluihin 1850 euroa. Näistä luvuista on jo vähennetty vakuutuksen omavastuut ja vakuutuksen vuosimaksu. Tyllerö onkin sitten ainoa, joka on ollut terve ja toivottavasti näin on jatkossakin. Toki nämä summat olisivat pienempiä, jos käyttäisimme julkisia palveluita. Vilperillä on lisäksi sairaus, joka vaatii lääkityksen hänen koko loppuelämäkseen ja vakuutus korvaa kaikki lääkkeet. Etu sekin. Joten me kannatamme vakuutusten ottamista lapsille.

Kotiäitiys lukuina

DSC_0399

DSC_0400

Tänään, kun aamulla lähdin ulko-ovesta ja lähdin kohti työpaikkaa, kotiäitiyteni loppui. Kirjoitinkin jo aiemmin tuntemuksia töihin paluusta, mutta nyt kohtaan aiheen hieman eri tavalla. Oma kotiäitiyteni on ollut asioita laidasta laitaan. Sen voisi vaikkapa kiteyttää näin:

 

5 vuotta 2 kuukautta pois töistä

1892 päivää kotona

1864 päivää äitinä

13500 vaihdettua vaippaa

3 lasta

-9kg painosta, jonka painoin tammikuussa 2010

satoja valvottuja öitä

774 päivää raskaana

noin 30 kuukautta imettämistä

ainakin 6000 kuppia (vahvaa) kahvia, joskus kylmää, joskus lämmintä

9 synttärijuhlat

satoja puhallettuja pipejä

äärettömästi pusuja, haleja ja rakkautta

kolmet ensiaskeleet, kolmet ensisanat ja kolmet ensihampaat

noin 90 neuvolakäyntiä

yhteensä 13 pv hampaiden pesua

kymmeniä tunteja HopLopissa konttaamista

Vetoketjujen sovittelua, sormien etsimistä hansikkaiden sisään, kurahousujen pukemista, purkeittain aurinkorasvan levittämistä

Litroittain onnenkyyneleitä, mutta myös väsymyksen tai surun kyyneleitä

(Pienen) kirjastollisen verran kirjojen lukua

Tuhansien palapelin palojen etsimistä

Emmerdalea, Holby Cityn sairaalaa ja McLeodin tyttäriä aamu-uusintoina

 

Ja vain yksi, yksi ainoa kerta koko aikana, kun olen kaivannut töihin kaaoksen keskellä!

Olen siis nauttinut olostani kotona ja olen ollut onnekas, että minulla on ollut mahdollisuus tähän viiteen vuoteen. Nyt palaan töihin, rauhalliseen päivään ja siihen, että saan syödä ruokani lämpimänä ja juoda kahvini kuumana. Siihen, että saan sairastaa rauhassa silloin kun olen itse kipeä ja siihen, että ehkä minulla on joskus rahaa hemmotella itseäni jollain pienellä asialla.

 

Neuleita syksyyn

Kudon nykyään vähän. Harmittavan vähän. Katselen lehdistä ihania ohjeita, joita teen sitten joskus. Mieheni onkin sanonut, että minusta tulee vanhana sellainen mummu, joka istuu keinustuolissa ja kutoo. Sellainen haluaisin olla! Mutta olen sentään jotain saanut aikaiseksi tänä syksynä. Tein Tyllerölle villapaidan, jossa pitäisi olla kasvunvaraa vielä ensi vuoteenkin asti.

Olen rakastunut tähän Drops Design-malliin, jolla olenkin tehnyt aikoinani Tyllerölle mekon sekä S-serkulle ja Vilperille liivit. Helppo, mutta kivannäköinen malli. Eikä tässä mallissa ollut lainkaan saumojen ompelua, plussaa sekin! Ja lasten neuleet muutenkin tulevat aika nopeasti, jos ei ole kovin paljon ohjeista seuraamista.

DSC_0319

DSC_0321

DSC_0316

DSC_0312

Toinen työ minkä tein, oli pipo veljelleni. OLen hänelle tehnyt mustas lapaset jokunen vuosi sitten ja ajttelin, että mustavalkoinen pipo olisi kiva kaveri lapasille. Joten muutin hieman tätä Novitan Dumle-pipoa värien osalta ja jätin tupsun pois. Tämäkin oli aika nopea tehdä ja kuviosta tuli kiva.

DSC_0084

DSC_0083

Vielä pitäisi kutoa ja virkata muutamia joululahjoja pukinkonttiin. Niistä sitten myöhemmin lisää!

Yksi päivä, kaksi eri tarinaa

Ajattelin vielä kertoa viime viikonloppuisesta mummulakäynnistä. Olen aina miettinyt mitähän lapset ajattelevat tekemisistämme. Nyt sujahdin lapsen kenkiin ja kerron teille kaksi eri tarinaa samasta päivästä.

Lähtökohta: perjantai, minä lasten kanssa mummulassa ja mies töissä Tampereen messukeskuksessa messuilla.

 

Tarina 1:

Olen nukkunut aika huonosti yöni ja herään (miehen) herätyskellon ääneen. En millään jaksaisi herätä. Vedän villasukat jalkaan ja tallustan keittiöön keittämään kahvia. Pallero juokseekin jo minua vastaan ja halaa iloisesti. Pikkuhiljaa muutkin heräävät ja vilske satavuotiaassa talossa alkaa. Yritän saada lapsille aamupalaa eteen ja samalla myös itse syön. Lähden viemään hetken kuluttua miestä töihin messuhalliin ja päätämme ottaa yhden lapsen mukaan. Tyllerö on nopeiten valmis. Hoputan häntä vielä haalarin pukemisessa, mutta Tyllerö aloittaa pirtissä juoksemisen. Hoputan edelleen, sillä meidän olisi jo mentävä.

Muut jäävät katselemaan pikku kakkosta, kun me lähdemme kylmään aamuun. Aamuinen, huuruinen pelto on kaunis. Miehen kanssa juttelemme arkisista asioista ja annan omia vinkkejäni hyviin messuihin. Matkalla näemme myös Pirkkalan lentokentälle laskeutuvia lentokoneita ja yritän saada Tyllerön huomion niihin. Hän ei osaa katsoa oikeaan suuntaan. Sanomme isille heipat ja lähdemme takaisin mummulaan. Paluumatkalla ajamme muutama viikko sitten suojatiellä kuolleen tytön onnettomuuspaikan ohi. Siinä on edelleen kynttilöitä palamassa ja kukkia valtavasti. Puhumme Tyllerön kanssa miten tärkeää on huomioida autot niin tiellä, parkkipaikalla ja pyöräillessäkin.

Kun pääsemme pihaan, Tyllerö jää autoon odottamaan ja haen muut sisältä. Lähdemme uimahalliin jokaviikkoiselle reissulle. Tällä kertaa vain mummun uimahalliin. Painotan lapsille erityisesti kiltteyttä ja tottelevaisuutta. Kerrataan yhdessä uimahallin säännöt. Meillä onkin ihan kiva reissu, uimahallissa on hiljaista. Tyllerö ja Vilperi leikkivät ruoanlaittoa ja Pallero tutustuu veteen omalla tavallaan. Sitten alkaa väsy ja nälkä tulla ja riehuminen lisääntyy. Lähdemme saunan kautta kahvioon. Olen luvannut lapsille kiltistä käytöksestä voileivät.

Matkalla autolle Tyllerö kaatuu ja hänen käteensä sattuu hieman. Väsyneenä hän itkee eikä itku ota loppuakseen. Kun odottelemme mummua kaupasta keksin hauskan leikin, joka saa murheen unohtumaan. Ajaessamme mummulle Vilperi ja Tyllerö hauskuuttavat Palleroa, jonka silmät lupsahtelevat jo päiväunien merkiksi.

Päivällä kaikki lepäävät hetken. Tyllerö ei nukahda sänkyynsä, vaikka oli kovin väsynyt. Sen sijaan hän järjestelee tyynyjä ja tuoleja oman mielensä mukaan. Vilperi kokoaa Legoja ja Pallerokin nukahtaa viimein. Pääsen itse syömään kahden aikaan. Olen juuri saanut hyvän asennon, kun mies soittaa ja ehdottaa, että toisin yhden lapsen hänelle messukeskukseen. Alunperin kaikien lasten piti mennä vasta huomenna, mutta mies epäilee, että meno olisi silloin liian hurjaa. Joten, päätämme yhdessä lasten kanssa kumpi lähtee nyt ja kumpi pääsee huomenna.

Lähdemme Tyllerön kanssa ajelemaan taas messukeskukseen päin. Ei mene kuin hetki ja hän on unessa. Tyllerö herää unisena siihen, kun mies nostaa häntä ulos autosta. He menevät tutustumaan traktoreihin ja minä menen läheiseen kauppakeskukseen pyörimään. Parin tunnin kuluttua messut ovat ohi ja lähdemme koko poppoo muiden luo. Mummu ja Vilperi ovat tehneet yhdessä jauhelihakastikkeen valmiiksi ja pääsemme heti syömään.

Illalla menemme vielä hetkeksi ulos ja pimenevässä illassa katselemme kun tähdet syttyvät taivaalle. Harmittavasti pilviä on aika paljon, joten tähtiä ei näy paljon. Leikimme yhdessä hetken raittiissa ilmassa.

 

Tarina 2:

Nukuin kisumisun vieressä. Aamulla kun olin herännyt, juoksin isin viekkuun peiton alle. Äiti huuteli jo aamupalalle ja valitsin jääkaapista syötävää. Halusin syödä samaa leipää kuin isi. Voitelin leivän itse, se oli aika vaikeaa. Sitten laitoin makkaraa ja äiti auttoi vähän juuston viipaloimisessa. Minulla on oma muki, siinä on pikku myyn kuva. Kun olin syönyt, puin itse vaatteet päälle. Äiti sanoi, että jos laitan reippaasti ulkovaatteet päälle pääsen mukaan viemään isiä töihin. En ymmärrä miksi äiti hermostui, vaikka olin mielestäni nopea. Vähän vain juoksin edestakaisin ennen pukemista. Tumput menivät ensin vääriin käsiin, mutta korjasin ne itse.

Pääsin autossa istumaan Vilperin paikalle. Auton ikkunat olivat lumessa ja isi puhdisti niitä. Matkalla näimme monia työkoneita ja lentokoneitakin! Aika pitkä matka sinne töihin. Äiti kertoi tytöstä, joka oli kuollut. Minä en koskaan juokse auton eteen. Kerran melkein juoksin. Pihassa odotin autossa yksin ja otin tumput pois kädestä. Sitten mummu ja Pallero ja Vilperi tulivat. Hähää, mä istunkin Vilperin paikalla. Me mennään uimaan.

Uimahallin pihassa olen niin innoissani, että lähden melkein juoksemaan. Äiti muistuttaa, että ei saa juosta. Kävelen mummun kanssa käsi kädessä, kunnes näen jo uima-altaan lasin takaa. Nyt muistan, että olen ollut täällä joskus. Me juostaan pitkän käytävän päähän ja mennään ovesta. Me saadaan valita kaapit, joihin riisutaan vaatteet. Mummu pesee minut ja auttaa uimapuvun päälle. Uimahallissa on kaksi allasta lapsille ja hyppään heti toiseen. Haluan uimalasit, äiti unohti ne kaappiin. Tosi pitkän ajan päästä äiti tulee uimalasien kanssa ja pääsen sukeltamaan. Pallero menee äidin kanssa toiseen altaaseen ja menen perässä.

Huomaan leluja, kastelukannun ja pötkylänkin. Me tehdään Vilperin kanssa ruokaa, makaronilaatikkoa ja makkaraleipää. Vien äidille välillä mehuakin. Vilperi kaataa äidin päähän vettä kastelukannulla. Meillä on kivaa, mutta sitten äiti suuttuu meille. Lelut pitää kerätä pois ja lähdetään saunaan. Istun ensin mummun vieressä, mutta sitten haluan vaihtaa paikkaa. Ja taas. Ja taas. Luulin, että Vilperi otti minun pyyhkeeni, mutta äiti sanoo ettei ottanut. Äiti on luvannut, että jos ollaan kilttejä, saa voileipää. Mä ainakin puin kiltisti, mummu kehuikin minua. Me mennään jo mummun kanssa edellä, kun Vilperi vielä pukee. Äiti tuo kahviossa kaksi voileipää. Mä haluan kurkkua, Vilperi saa suolakurkut. Pallerolle annetaan kananmunia.

Kaadun matkalla autolle ja käteen sattuu. Mummu sekä äiti puhaltavat, mutta kipu tuntuu vieläkin. Itkettää kovin, mummu kyselee mitä kaupasta ostetaan. Vastaan maitoa. Ensin haluan mennä mummun kanssa kauppaan, mutta en menekään. Itken vieläkin. Äiti nousee autosta ja kuivaa kyyneleeni. Sitten äiti alkaa pitää hauskoja ääniä ja itku unohtuu. Matkalla mummulaan laulamme Vilperin kanssa lauluja, jotta Pallero ei nukahtaisi. ”Vaarilla on lehmä, muu muu muu.”

Äiti laittaa Palleron sänkyyn ja minäkin menen lepäämään. Uni ei tule, sen sijaan teen tuoleista jonon ja laitan jokaiselle tuolille tyynyn. Äiti komentaa välillä, kun kuuluu ääntä. Jatkan leikkejä ihan hiljaa. Alan laulaa, ihan hiljaa. Taas äiti komentaa. Pyörin mummun sängyssä ja katselen seinällä olevaa kuvaa. Siinä on vanhoja ihmisiä. Pyörin taas, päätän kurkata ovenraosta ja hiivin hiljaa äidin ja Palleron ohi olohuoneeseen. Kuiskaan äidille ihan hiljaa, että uni ei tule.

Syön riisipiirakoita, joita mummu osti. Katselemme Vilperin kanssa Myyrä-levyä. Se on hauska. Sitten äiti tulee ja kysyy kumpi meistä haluaa lähteä isin kanssa messuille? Minä haluan! Vilperikin haluaa. Äiti kertoo, että toinen pääsee tänään ja toinen huomenna enon ja S-serkun kanssa. Minä haluan lähteä! Puen reippaasti ja pääsen taas autoon Vilperin paikalle. Alkaa väsyttää….

Isi herättelee minua, ollaan perillä. Annan äidille nopeat vilkut ja lähden isin kanssa. Isi ostaa mulle pitkän lakun ja juon hassun makuista maitoa. Istun traktorin kyydissä ja näen kaksi lehmää. Ne on oikeita, mutta ei liiku. Täällä on kaikkea kivaa ja jännää. Onneksi isi on mukana, muuten vähän pelottaisi. Sitten menemme takaisin sellaisten setien luo, jotka on isin töistä. Puen haalarin päälle ja lähdemme etsimään äitiä. Minulla on paljon kerrottavaa.

Mummulassa syödään kastiketta ja perunaa. Ei ole oikein nälkä. Leikin Vilperin kanssa magneteilla, minä teen pitkää jonoa niistä. Kun tulee pimeä, lähdemme ulos. Äiti sanoo, että tähtien pitäisi näkyä, mutta onkin pilviä. On aika pimeää, mutta onneksi ulkovalo on päällä. Menemme hippaa, mutta Vilperi kaataa minut maahan. Sitten äiti keksii, että mennään Kapteeni käskee. Minä käsken: menkää ylös, alas. Marssikaa. Hyppikää hassusti. Äiti on hassun näköinen, kun se hyppii.

Sitten laitetaan yövaatteet päälle ja käyn vessassa. Isi pesee hampaat. Menen kisumisun kanssa sänkyyn.

Meidän viskari

Olen muistakin lapsista kirjoittanut samanlaisen tarinan, nyt on Vilperin vuoro. Palleron tarinan löydät täältä ja Tyllerön tarinan täältä.

DSC_0936

DSC_0942

DSC_0981

kuva 018

Rakas esikoiseni,

synnyit perheeseemme kauan toivottuna ja odotettuna vauvana kirpeään syksyiseen aamuun. Lähdimme isäsi kanssa sairaalaan aamuyön pimeinä tunteina, tietämättä mikä maailma meitä odottaa. Olit sukumme ensimmäinen vauva ja kaikkien rakastama. Muun muassa isäsi odotti jo koska pääsisi opettamaan sinulle kädentaitoja tai ottamaan sinut mukaan rakennuspuuhiin.

Olit helppo vauva, nukuit hyvin ja viihdyit hyvin niin autossa, lattialla kuin kaupassakin. Et sairastelut pienenä ja kasvoitkin käyrien mukaisesti. Emme olisi voineet toivoa ihanampaa lasta ja nautin kovasti olostani kanssasi kotona. 1-vuotissynttäreitäsi juhlittiin suuren suvun kesken ja samalla saatoimme ilmoittaa ihanan uutisen. Sinusta tulisi isoveli. Ja hyvä veli sinusta on tullutkin, olet ollut todella hellä niin Tyllerölle kuin Pallerolle.

Sinun ja minun yhteisiä hetkiä oli istua sohvalla vieretysten, sinä kainalossani ja katselimme Salamaa tai Walle-a. Uudestaan ja uudestaan. Sinä tankkasit läheisyyttä siskosi nukkuessa ja minä taas…no, tankkasin myös läheisyyttäsi.

Vuosien aikana sinusta on tullut iso. Olet kovin herkkä ja tunteesi ovat voimakkaita. Olet rauhallinen, mutta toisaalta taas kilpailuhenkinen. Olet erittäin taitava monessa asiassa ja niitä yritämmekin pitää yllä. Uiminen, palapelit ja kaikenlainen rakentelu kiinnostavat sinua. Haluat faktoja asiasta kuin asiasta.

Olet saapunut sydämeeni ensimmäisenä, äidille olet edelleen se pienen pieni ihmisenalku lokakuisena aamuna. Kun me molemmat ihmettelimme maailman ihanuutta. Sinä annoit lapsillemme kasvot. Minun on vaikeaa luopua sinusta, päästää tekemään itsenäisesti asioita. Olet luottamuksen arvoinen, osaat olla omassa pihassa yksin etkä karkaa. Osaat katsoa pienempiesi perään ja osaisit varmaankin tehdä yksin montaa muutakin asiaa, jos vain antaisin sinun yrittää. Aivan varmasti tulen vollottamaan sinun kohdallasi enemmän kuin muiden kanssa kun aloitat koulusi, menet armeijaan tai naimisiin. Aivan varmasti halailen ja pussaan sinua niin paljon kuin haluan, vaikka se onkin sinusta ällöä.

Niin kuin Palleron kanssa, myös sinun kanssasi on ollut terveydellisiä harmeja. Reisiluun murtuma puolentoista vuoden iässä saa niskakarvani vieläkin pystyyn, itse et moista onneksi muista. Ja nyt koko tämän vuoden olemme pähkäilleet korviesi kanssa. Onneksi tilanne on nyt hallinnassa ja osaamme hoitaa oireitasi oikealla tavalla. Silti, äidin sydän on murehtinut takiasi paljon.

Nyt olet siinä, viisivuotiaana. Olen erittäin ylpeä sinusta poikani! Oikein ihanaa syntymäpäivää, rakas Vilperi!

WP_20150919_17_17_16_Pro

 

Tässä vielä lyhyesti Vilperin synnytyskertomus:

Alkuviikolla mulla tuli olo, että kohta tapahtuu jotain. Fyysinen olo ei muuttunut mitenkään, mutta tuli fiilis, että loppuviikkoon mennessä meitä on kolme. Tuli vain sellainen hassu aavistus, vaikka laskettuun aikaankin oli vielä vajaa kaksi viikkoa eikä mulla mikään kiire ollut saada vauvaa ulos.
Mun horoskoopissa sanottiin torstaina (ihan kun niihin nyt niin uskoisi), että reipas lenkki auttaa pääsemään suuresta taakasta tms. Ihan vitsillä ajattelin, että kokeillaan. Lähdin Elviksen kanssa lenkille. Normaalisti ollaan noin puoli tuntia aamulenkillä, mutta nyt oltiin puolitoista tuntia ja aika reippaasti käveltiin. Sitten illalla oltiin vielä raksalla puoli yhdeksään asti sähköjohtoja vetämässä. Sen jälkeen käytiin vielä saunassa. Minkäänlaisia tuntemuksia ei vieläkään ollut alkavasta synnytyksestä. Nukkumaan mentiin aivan normaalisti.
Yöllä 00.30 heräsin lorahdukseen ja kävin vessassa. Pähkäilin, että olikohan tämä nyt lapsivettä. Menin takaisin nukkumaan ja melkein heti alkoivat supistukset, jotka tulivat heti säännöllisesti ja 6-7 minuutin välein. Olin tunnin sängyssä ja sitten nousin ylös. Vielä kaksi tuntia tein kaikkea mahdollista, täytin ristikoita, laskin supistuksia ja söin. Sitten menin herättelemään miestä noin 03.30. Menin suihkuun ja mies alkoi keräillä tavaroita. Soitettiin sairaalaan ja ne käskivät lähteä pikkuhiljaa tulemaan, sitten kun tuntuu siltä. Suihku ei auttanut yhtään, mutta tulipahan sekin kokeiltua. Sitten alkoi tuntua, että nyt voisi lähteä sairaalaan. Matkaan meni noin viisi minuuttia, mutta kun supistukset tulivat jo niin tiheään, se oli tuskaa koko matka.
Sairaalassa oltiin 04.20 ja kätilö totesi mun olevan jo 7-8 cm auki siinä vaiheessa. Sain akupunktioneulat korviini ja siirryttiin heti synnytyssaliin. Amme oli varattuna, mutta jälkikäteen ajateltuna ei siitä varmaan mitään iloa olisi ollut. Synnytyssalissa aloin ottaa ilokaasua ja se tuntui auttavan. Istuin lattialla jalkojeni päällä ja keinuttelin itseäni samalla kun vedin ilokaasua. Kun alkoi tuntua, että nyt tarvisi jotain muuta kivunlievitystä, kätilö sanoikin, että nyt aletaan ponnistaa. Kello oli silloin 06.00. Kätilö rikkoi loputkin kalvot ja sain hetken aikaa huoahtaa. Ensin olin sängyllä, mutta jo ensimmäisen ponnistuksen jälkeen totesin, että en osaa kohdistaa siitä ponnistusta oikeaan suuntaan. Nousin seisomaan ja siitä tiesin heti oikean suunnan. Ponnistin seisaaltaan ja sillä tavalla Vilperi syntyikin. (Kuten muutkin lapsemme sen jälkeen, se vaan oli mun juttu!)
Ponnistusvaiheessa avustanut kätilö oli huono. Hän oli koko ajan aivan hiljaa eikä antanut mulle väliaikatietoja, ei tsempannut yhtään. Aloin olla jo aika puhki, kunnes kysyin, että kauanko vielä menee. Siihen kätilö sitten toteaa, että jos kerran kunnolla ponnistat, vauva syntyy. Ja sitten tajusin, että en ollut koko aikana ponnistanut tarpeeksi pitkään ja kovaa! Kipua päin on uskallettava ponnistaa. Kyllä sapetti myöhemmin.
Vilperi syntyi 06.49. Eli siis synnytys kesti 6,5 tuntia, joista 2,5 tuntia olin sairaalassa. Ja synnytys tapahtui pelkällä akupunktion ja ilokaasun voimalla. Olen täysin tyytyväinen siihen, en olisi tarvinnutkaan muuta kivunlievitystä, koska ponnistusvaiheessa kipu muuttui. Kaikki sanoivat mulle, että tämä oli kuin uudelleensynnyttäjän synnytys, vain ponnistusvaiheen pituus oli ensisynnyttäjän.
Isän rooli oli katsella vieressä ja se vasta vaikea rooli onkin. En halunnut hierontaa tai muuta apua.
Kyynelsilmin katselimme miehen kanssa vastasyntynyttä poikaamme, meillä on nyt perhe!